maanantai 18. heinäkuuta 2011

Svejk tökkii, dekkareita kuluu

Kirjoittaminen on rästissä. Kesällä aika kuluu ihan eri tyyliin, kun tekemistä on niin paljon, niin paljon. Lukea sentään ehtii jonkin verran, mutta kirjoittaminen on lähes mahdotonta.

Tilanne klassikkojen kanssa on nyt sellainen, että aloitin viidentenä klassikkona Svejkin. Luin ensimmäisen, paksumman osan ja aloitin toista. Sitten tuli ähky ja stoppi. Jossain alkupuoliskossa oli välillä ihan hauskaakin ja teksti huvitti. Sitten ei enää huvittanut. Tuli tunne, että hauskuutta on pyritty ylläpitää väkisin eikä tarina etene. Paikallaan polkeminen alkoi ahdistaa

Päätin pitää tauon ja nappasin mökiltä muinoin luetun dekkarin, John Lutz’n Liekki. Alku oli räväkkä ja antoi odottaa vauhdikasta menoa. Mutta eihän rampa lopulta kovin lujaa pääse ja loppu oli epäuskottava. Kesäisenä välipalana kirja silti menetteli.

Sitten hain kirjastosta pari Joel Haahtelaa, johon olin päättänyt tutustua ja kevennykseksi yhden Mma Ramotswen etsivätoimiston tarinan, joka oli lukematta. Aloitin naisten etsivätoimistosta (Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla) ja olipa taas kerran niin leppoisaa! On hämmästyttävää ja ihailtavaa, miten tietynlainen kerronta avaa eteen afrikkalaisen maailman ja mentaliteetin. Kerronnan mukana suorastaan siirryin paikan päälle nuuhkimaan rooboisin tuoksua ja katselemaan paikallisia ihmisiä. Kiitokset suomentajalle!

Siirryin Haahtelaan (Naiset katsovat vastavaloon) ja toisenlaiseen kerrontaan. Lyhyitä, riisuttuja lauseita, nopeita kuvauksia, todellista pikalukua. Tarinakin oli tylsä, eli kokonaisuus ei ollut minun makuuni. Jätin toisen Haahtelan lukematta, kun se vaikutti samantyyppiseltä.

Minulle kesä on dekkarien aikaa, joten nappasin mökiltä pari Donald E. Westlaken teosta. Ensimmäisenä meni Ruumis kuin ruumis, hauta kuin hauta, mikä oli melko perinteistä mafiajuttua. Seuraavaksi oli vuorossa Ihmisryöstäjän käsikirja. Se olikin kerrassaan mainio tarina Dortumundin jengin hämäräpuuhista, jota lukiessa oli suorastaan naurettava ääneen. Totesin, että on luettava muitakin Westlaken Dortmund-tarinoita, jos ne saisivat yhtä hyvälle tuulelle!

Nyt on yöpöydällä Elizabeth George’n Isän varjo ja Laila Kinnusen oma tarina.

Svejk-tauko jatkuu, mutta yritän vielä palata siihen. Muutenhan koko kymmenen kirjan haaste menee osaltani mönkään. Katsotaan, kuinka käy.